Miksi tarvitsemme monipuolisempaa taloustiedettä?
“Hallitus pohtii kasvutoimia!”
Kuulostaako tutulta otsikolta? Turhankin usein talouskasvua vaaditaan poliitikkojen tahoilta ilman sen kummempaa tarkennusta siitä, mitä lupauksia talouskasvu lunastaa. Kasvusta puhutaan kuin se tapahtuisi itsestään, kunhan työnteon kannustimet saadaan kuntoon. Vuoden 2025 puoliväliriihen kasvupaketti on uusin esimerkki vuosia jatkuneesta kasvun tavoittelusta: kilpailukykyä, verokannustimia ja työnteon kannustamista luvataan, mutta se miten nämä konkretisoituvat paremmaksi elintasoksi jää usein lukijan pääteltäväksi.
No, mutta miksi haluamme talouskasvua? Poliittinen keskustelu harvemmin avaa, mitä kasvu tarkalleen tarjoaa – ja kenelle. Yleensä talouskasvun tarpeellisuus määräytyy suhteellisen epämääräisillä lupauksilla hyvinvoinnista - pääministerimme sanoin: “Suomalainen hyvinvointi turvataan vain työllä ja yrittämisellä”. Poliitikot eivät ole keksineet kuitenkaan näitä ideoita tyhjästä, vaan myös taloustieteellä on keskeinen osa talouskasvun roolin korostamisessa, joten käsitellään sitä seuraavaksi.
Talouskasvu luo hyvinvointia
Valtavirta-ajattelua edustava uusklassinen taloustiede ohjaa meidät käsittämään taloutta kysynnän ja tarjonnan mekanismien kautta, monesti olettaen, että ihmiset toimivat rationaalisesti, markkinat hakeutuvat tasapainoon ja luonnonvarat ovat ehtymättömiä. Tämän viitekehyksen sisällä talouskasvu on välttämätöntä: se kasvattaa investointimahdollisuuksia ja mahdollistaa julkisten palveluiden, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon rahoituksen.
Ilman kasvua työllisyyden ylläpitäminen käy vaikeaksi, veropohja heikkenee ja yhteiskunnan kyky rahoittaa julkisia palveluita huononee, varsinkin väestön ikääntyessä ja siirtyessä pois työelämästä. On totta, että kasvun avulla luodaan resursseja hyvinvoinnin turvaamiseen ja tämän takia se on usein myös keskeinen hyvinvoinnin mittari. Elämme myös järjestelmässä, jossa yksilön hyvinvointi on pitkälti työpaikkaan sidottu; se mahdollistaa kulutuksen, statuksen ja tietysti kansalaisvelvollisuuden täyttymisen - eli verojen maksamisen!
Uusklassisen taloustieteen malleissa yksilö (tai yritys) on rationaalinen toimija, joka maksimoi hyötyään (taloustieteen termein) - eli karkeasti ilmaistuna, kykyä kuluttaa. Tällöin hyvinvoinnin maksimointi tapahtuu myös maksimoimalla kulutusta. Usein malleissa rajoitteina ovat pelkästään yksilön tulot. Tällöin suurempien tulojen seurausta on paremmat mahdollisuudet kuluttaa, mikä nostaa yksilön hyötyä ja täten hyvinvointia. Seurauksena on myös, että talouskasvu, joka laajentaa yksilöiden kulutusmahdollisuuksia, on uusklassisessa ajattelussa avain hyvinvoinnin lisäämiseen. Tässä voi pysähtyä pohtimaan, onko se itse kulutus, joka nostaa elintasoamme, vai olemmeko luoneet järjestelmän, joka vaatii kuluttamista, jotta elintasomme säilyy?
Taloustieteellä on juurensa 1700-luvun valistuksen aatesuuntauksessa, jolloin Adam Smith (joka oli moraalifilosofi!) ja muut filosofit haastoivat vallalla ollutta talousjärjestelmää: merkantilismissa valtio kerrytti varallisuutta rajoittamalla tuontia ja rohkaisemalla vientiä ikään kuin kansakuntien välinen kauppa olisi eräänlaista nollasummapeliä. Valistusajan filosofiassa korostui yksilön rationaalisuus sekä vapauden ja onnellisuuden tavoittelu. Sama ajattelu on periaatteessa sementoitu taloustieteeseen, mutta matemaattisessa muodossa - hyötyfunktiot ja rationaalisuuden määritelmät ovat pitkälti valistusfilosofien perintöä. Vaikka alunperin taloustiede korosti vapaakauppaa ja yksilön vapautta, niin vasta 1900-luvulla kansantalouden tilinpidon kehittyessä nousi talouskasvu tarkastelun keskiöön.
Lunastaako talouskasvu odotukset?
Yksi talouskasvun ongelma on, että sen tuottamat hedelmät harvoin jakautuvat tasaisesti. Monesti ajatellaan, että kun kasvatamme kakun kokoa niin siitä hyötyvät kaikki. Todellisuudessa huolimatta talouskasvusta, jotkut ryhmät voivat olla huonommassa asemassa kuin ennen. Talouskasvu on laiha lohtu esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille alustatyöläisille, jotka toki tekevät oman työnsä bruttokansantuotteen nostamiseen, mutta harvoin saavat kovin kummoista hyvinvointia palkinnoksi. Saati marjanpoimijoille, joiden kohtaamia elinoloja tuskin on edes pula-aikana nähty. Kasvun sokea tavoittelu ja yhteen mittariin keskittyminen peittää alleen sen, että usein talouskasvua mahdollistavat varsin epäeettiset olosuhteet. Korkeammat palkat alustatalouden työntekijöille saattaisivat tyrehdyttää palvelujen kuluttamisen hintojen nousun takia ja näin ollen myös talouden toiminnan. Mutta emme kai riskeeraisi keskiluokan mukavuutta maksamalla läheteille elämiseen riittävää palkkaa? Emmehän?
Pitkällä aikavälillä talouskasvun vauhdittajana pidetään teknologista kehitystä, joka myös itsessään usein synnyttää hyvinvointia mm. lääketieteen kehityksen ansiosta. Monen mielestä teknologia onkin ratkaisu esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin ongelmiin, jota se voikin kenties pitkässä juoksussa olla. Laiha lohtu ilmastonmuutoksesta kärsiville tässä ja nyt.
Teknologia ei kuitenkaan itseisarvoisesti ole aina hyvä asia: esimerkiksi kehitys tuotantoteknologiassa voi parhaimmillaan vapauttaa aikaamme johonkin muuhun, mielekkäämpään tekemiseen, mutta pahimmillaan se voi johtaa suurempaan määrään saastuttavaa toimintaa. Usein oletetaan että vapaat markkinat allokoivat resursseja parhaiten, mutta onko hintasignaali yhteiskunnan kannalta optimaalinen kanavoimaan kehitystä sinne missä sitä tarvitaan epäarvoistuneessa maailmassa? Lääketeollisuus on hyvä esimerkki: kehittyneiden maiden lifestyle-lääkkeet ovat paljon suositumpia kehittää, kuin lääkkeet globaalin etelän tauteihin, koska näiden maiden väestöllä tai valtioilla ei ole varaa maksaa lääkkeistä, joten niitä ei ole myöskään kannattava kehittää. On totta, että vapaat markkinat ovat tehokkaita resurssien jakajia, mutta vain jos hyväksyt taloustieteen oletukset yksilökeskeisestä hyödystä ja rationaalisuudesta.
Yksilökeskeisyyden ja teknologisen kehityksen lisäksi usein tarkastelusta puuttuu ympäröivä maailmamme kaikkine rajoineen. Taloustieteen tehtävänä on mallintaa päätöksentekoa niukkojen resurssien maailmassa, mutta siinä käytettävät mallit usein käyttäytyvät ikään kuin resurssit olisivat rajattomia: joko vaihdettavissa toiseen, korvattavissa teknologialla tai sitten markkinamekanismit nostavat hinnat niin suureksi, että rajallisen resurssin kulutus lakkaa. Tämäkin oletus lepää usein ylioptimistisessa luottamuksessa siihen, että teknologinen kehitys ja markkinamekanismit kykenevät ajoissa korvaamaan hupenevat resurssit (ja ratkaisemaan ongelmat), mikä käytännössä sivuuttaa ekosysteemien palautumattomat rajat.
Taloustieteessä rajallisia yhteisiä resursseja käsitellään usein yhteismaan ongelman kautta, jossa yksityistäminen tai haittaverot ovat vastauksia yhteisen resurssin liikakäyttöön. Sen antamat ratkaisut eivät kuitenkaan toimi globaalissa mittakaavassa tai silloin kun haitat ovat kaukana tulevaisuudessa ja kun lyhyen aikavälin tuotot ovat selkeitä, mutta tulevaisuuden ongelmat sisältävät paljon epävarmuutta. Ilmakehän tai valtameren yksityistäminen voi olla hankala temppu (vaikka tätäkin on tosissaan ehdotettu) ja globaalissa taloudessa, jossa jopa pakotteita on helppo kiertää, eivät yksittäisen valtion haittaverot estä haitallista toimintaa, vaan toiminta siirtyy sinne missä se on kannattavampaa. Tilannetta kuvaakin hyvin termi kilpajuoksu pohjalle.
Kohti parempaa mittaamista
Valitettavasti talouskeskustelussa keskitymme pääosin työpaikkoihin ja kasvuun, edelleen. Yksi syy tähän ongelmaan on mittaristo: keskitymme usein yhteen lukuun, eli bruttokansantuotteeseen, joka ohjaa talouden toimintaa ja jonka odotetaan lunastavan lupaukset hyvinvoinnista. Tässäkään ekonomistit ja taloustiede eivät ole täysin syyntakeettomia. Ekonomistit yleisesti tunnistavat sen puutteet, mutta silti pitävät sitä politiikan päätöksenteon keskeisenä mittarina. Mediassa ja poliittisessa päätöksenteossa taloustiede yleisesti saa kohtuuttoman suuren painoarvon, varsinkin kun vertaa muihin sosiaalitieteisiin, joilla olisi myös paljon sanottavaa hyvinvoinnista ja taloudesta. Myös taloustieteen sisältä löytyy kriittisempiä ääniä, joita harvemmin nostetaan keskusteluun, vaan edelleen valtavirtataloustieteellä on valta-asema medianäkyvyydessä.
Jos haluamme kuvitella toisenlaista järjestelmää, tarvitsemme siihen työkaluja, joita löytyy varsin niukasti valtavirtataloustieteestä. Mutta varsin hyvä alku olisi aluksi uudet tilastolliset mittarit, kuten GPI, BKT:n korvaajiksi, samalla luopuen BKT:n fetisoinnista. Parempien yhteiskunnallisten mittareiden tarpeesta on laaja yhteisymmärrys tutkijoiden keskuudessa. Eihän BKT:tä alunperin edes tarkoitettu hyvinvoinnin mittariksi!
Suomessa Orpon (2023) hallitusohjelmassa luvataaan kokonaiskestävyyden mittarit BKT:n rinnalle mittaamaan hyvinvointia, talouden kannattavuutta ja ympäristön tilaa. Vuoden 2024 lopulla Suomen pääministeriä ja hallitusta neuvova Kestävyyspaneeli esitti Suomen talousohjaukseen kokonaiskestävyyden mittariston. Toukokuussa 2025 myös THL julkaisi oman ehdotuksensa hyvinvoinnin seurantamittareista.
Mittaamisen lisäksi on tietysti tärkeää asettaa tavoitteet ja toiminta mittariston kanssa sopuun: pelkkä mittaaminen ei riitä, jos kannustimet eivät siirry sen mukana. Kirjoittajalle on suhteellisen epäselvää, miten vakavasti mittaristoa ollaan ottamassa käyttöön päätöksentekoa ohjaavana työkaluna.
Yhtä kaikki, talous on monimutkaista, koska yhteiskunnat ja ihmiset ovat monimutkaisia. Olemme luoneet talousjärjestelmän, jossa on monia riippuvuuksia, erityisesti luontoon. Taloustiede pyrkii antamaan työkaluja sen ymmärtämiseksi, jotta voimme nostaa hyvinvointiamme. Mutta paradoksaalisesti, tämä on johtanut tilanteeseen, jossa elämäämme ohjaa varsin kapeat mittarit, teoriat ja mallit, jotka tulevat omine oletuksineen siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista ja siitä, mitä hyvinvointi tarkoittaa. Ilman, että ne huomioivat riittävästi ympäröivää maailmaamme ja sitä, mikä ylipäätään mahdollistaa myös talouden toiminnan. Talous kuuluu kuitenkin kaikille meille, joten on ensiarvoista, että keskustelua siitä demokratisoidaan eikä sitä jätetä pelkästään poliitikoille ja taloustieteilijöille ja suljeta vaikeaselkoisen ammattikielen taakse.
Aikanaan taloustiede sai alkunsa vallitsevan talousjärjestelmän kritiikistä ja valistusajan filosofiasta, joten ehkä aika on kypsä uusille ajattelijoille, uusille ajatuksille ja nykyjärjestelmän kritiikille – ja lopulta, toivottavasti – uudenlaiselle talousjärjestelmälle.
Rethinking Economics pyrkii moniarvoistamaan taloustieteellistä opetusta ja talousajattelua, sekä demokratisoimaan yhteiskunnassa käytävää talouskeskustelua.
Blogin kirjoittaja Mikko Hagman on Rethinking Economics Suomen hallituksen jäsen.